Junassa on vain kaksi vaunua. Sen jarrut vinkuvat, kun se hidastaa pienen puisen aseman kohdalle. Aseman ikkunat on rikottu, ja koko taloa kiertää köysi estämässä liian läheisen tutkailun. Lipsut läpsyvät jaloissani, hameen helma heiluu. Täällä ohikulkijat katsovat pitkään. Jokainen odottaa näkevänsä tutun, jokaista on aikaa katsella. Kävelen ohi kirpputorin, ohi koulun ja tyhjien pihojen. Kaupungintalon kattoa korjataan, jo kaukaa näen rivin heijastinliivejä ja kasan kattotiiliä. Talon takana huomiovärihousuinen isä astelee tyttärensä kanssa alas portaita, joiden askelmat ovat kaikille vähän liian pitkät. Isäkin ottaa pitkiä askelia. Tytär kulkee edellä ja hyppää pakettiauton etupenkille.

Repun olkahihnat alkavat painaa olkiani. Työnnän kämmeneni olkahihnojen alle, jaan painoa. Sillalla tuuli on puuskaista ja heittelee hiuksiani. Nautin siitä silmät kiinni. Tulin yksin maalle selvittämään päätäni, olemaan olemassa.

Seuraavana päivänä saan yövieraan kaupungista ja teemme iltalenkin kauppaan ostamaan hammasharjaa unohtuneen tilalle. Hän polkee, minä juoksen. Kello on puoli kymmenen, aurinko paistaa vielä ylhäältä. On hiljaista, ja molemmat taas sanomme sen ääneen, se tuntuu merkitykselliseltä ja uudelta. On kevyt juosta, vaikka mahassa painaa synttärikakku ja vähän liian myöhään juotu kahvi. Pysähtelemme koko ajan, kuuntelemaan, katsomaan. Joki virtaa hiljaa, rannan ulkoilmabaarissa viritellään sähkökitaraa iltaa varten.

Hammasharjahyllyllä on ruuhkaa, mökkiläiset kipaisevat kaupassa. Takaisin tullessa aurinko on laskenut vaakaan ja paistaa pienen keskustakadun päästä valaisten koko kaupungin. Haarapääskyillä on iltavilli, ne pyörivät keskustakadun päällä, lentävät matalalla ja taas korkealla, pyörivät ja kiljuvat ilosta. Kurkimme kauppojen ikkunoista sisään, painamme nenät kiinni lasiin.

Rantabaariin päin virtaa lisää kaupunkilaisia, sieltä kuuluu jo laulua. Toisella rannalla ovat kokoontuneet ne, jotka eivät vielä baariin pääse. Parkkipaikalle on tultu pyörillä, mopoilla ja traktoreilla. Joen vesi kantaa äänet puolelta toiselle, ötökkäparvet heiluvat veden päällä. Virta tekee pieniä pyörteitä, vesi liikkuu.

Aamu alkaa helteisenä. Syömme aamupalan terassilla, Satakunnan Kansan sivut heiluvat laiskasti lämpimässä tuulessa. Ruoho kasvaa alkukesän vauhtia ja pihan reunoilla pikkulinnut lentävät rohkeasti sen viilentävään suojaan. Kaukana kolisee juna, siellä missä lapsena kuljettiin pellon poikki junarataa pitkin ja junan tullessa hypättiin peltoon piiloon. Koti oli pellon laidalla, kesä oli pitkä, niin kuin nytkin. On aikaa hengittää, on aikaa tehdä retkiä ja lähteä uimaan.

Kaikki on niin täydellistä, huomaatko? Tämä sää ja kesä ja pellot, kukat huojuvat tien vierillä. Että meillä on kesäauto joka vinkuu, hiekkatien keskellä kasvaa heinää, korret taipuvat auton alle. Vilja kasvaa ja pelto huojuu, pyykki heiluu samassa tuulessa. Koivujen välistä loistaa valo, joka vaihtelee varjon kanssa rakkaani kasvoilla. Hiekka ja sora murisevat, kuulemme sen ikkunoista, jotka olemme veivanneet auki. Nauran ääneen, nyt minua ei pelota mikään. En odota ilon jälkeistä iskua kasvoille, en odota mitään, olen vain tässä ja nyt. Vastaan kävelee kaksi mummoa hellehattuineen, heidän askel keinuu. He väistävät menoamme melkein ojaan asti. Punaisen raitamekkoni hihat heiluvat kesäilmassa, jota helteinen automme imee ikkunoista sisäänsä. Varjot vaalenevat, nyt sivuillamme on vain peltoa, valo pääsee sisään joka ikkunasta.

“Sillalla tuuli on puuskaista ja heittelee hiuksiani.”
Kuva: Paavo Valtanen