Pari viikkoa sitten kirosin rooliani tämän sivuston sisällöntuottajana. Olin väsännyt ensimmäisen Kokemäkeä kotikaupunkina käsittelevän kirjoitukseni, ja yritin huonolla menestyksellä löytää siitä jotain hyvää sanottavaa. Juttu meni jotakuinkin näin:

Täällä on mukavia ihmisiä. Täällä on yhteisöllistä. Täällä on hyvät kulkuyhteydet. Täällä on kivaa.

Lukiessani tajusin, etten ollut kirjoittanut Kokemäestä, vaan Suomen jokaisesta kaupungista. Ilmeetön adjektiivilista kertoi kaiken muttei mitään.

Pyysin lisäaikaa ja etsin uuden lähestymistavan. Tajusin, ettei tarkoitus ole kertoa, miksi tämä kaupunki on merkittävä, vaan miksi se on minulle merkittävä. Siinä on vissi ero. Kaupungista ei tule kotikaupunkia muutoin kuin pienten, kokemuksiin pohjautuvien yksityiskohtien kautta. Tässä sellainen.

Ala-asteikäisenä vaikutuin Rocky-elokuvista. Olin kipeänä poissa koulusta, ja sattuman kautta löysin koko sarjan digiboksin uumenista. Katsoin ne miltei putkeen, silmät hehkuen. Paras oli kohtaus, jossa ihailijoiden seuraama Rocky päättää lenkkinsä loikkimalla Philadelphian taidemuseon portaat ylös.

Parannuin pikavauhtia. Oli päästävä itsekin juoksemaan, ja mikä tärkeintä, Kokemäeltä oli löydettävä samanlaiset raput.

Kirkon kulmalta, Tulkkilan koulun parkkipaikan takaa ne löytyivät. Pikkupojan mielikuvituksella, Gonna Fly Now:ta hyräillen niiden juokseminen sai tuntemaan itsensä suureksi. ”Huipulla” oman elämänsä Rocky teki muutaman varjonyrkkeilyliikkeen varmistettuaan ensin, ettei kukaan näe. Ja toisti saman monena iltana.

Nykyään lenkkarit menevät jalkaan harvemmin, mutta vanhasta tottumuksesta reitti vie edelleen samalle seudulle. Pienikin rutiini tuo kotoisan olon. Tutut portaat ovat hyvä paikka pitää tauko ja katsella sillalle päin. Tai hyvä tekosyy pysähtyä, kun kunto loppuu.