Iloa ja haikeutta

Kesä! Niin ihana auringontäyteinen ajanjakso ilman velvoitteita ja huolta huomisesta? Ja pah, olen kasvanut aikuiseksi, ja jalkani ovat tiukasti maassa.

Kevät on ollut pakertamisen aikaa. Kiirettä työelämässä, kun kaikki pitäisi olla valmista ennen kuin suomi aloittaa kesäunensa juhannuksen jälkeen tai viimeistään heinäkuun alussa. Sitähän se monen aikuisen elämä on. Tuntuu vuosi vuodelta, että kesä jakaa aikaa kahtia huomattavasti enemmän kuin kalenterivuoden vaihtuminen.

Mutta sen lisäksi, että me aikuiset ”teemme kesää sisään”, kevät ja kesäloman aloitukseen valmistautuminen tuovat myös lasten arkeen jos jotakin ekstraa. Koulujen, päivähoitojen  ja kerhojen  kevätretkiä. Konsertteja, leirejä, päätösjuhlia… Ja siinä vaiheessa kun suvivirsi kajahtaa, moni vanhempi huokaisee helpotuksesta. Enää on jäljellä ne omat, ennen kesälomaa tehtävät ekstrat.

Meidän perheessä kulunut kevät on ollut äitimuistiin kiireisin. Harrastuksia on esikoisella sen verran paljon, että illat ja viikonloput on pyhitetty vähintään logistiikalle, melkein aina myös läsnäololle ja kannustamiselle. Musiikkiopiston leiri, erilaiset konsertit, pelikauden alku jalkapallossa ja yleisurheilukisojen starttaus tuovat säpinää arkipäiviin. Vaan olen silti äärimmäisen tyytyväinen. Lasten myötä myös omaan elämään tulee erilaista sisältöä, oivaltamista ja oppimista.

Ensimmäinen kouluvuosi on vihdoin takana. Päiviä kesäloman alkamiseen laskettiin heti toukokuun alusta, mutta kesäkuun lähestyessä ääni kellossa muuttui. Jokin tuttu ja turvallinen ajanjakso oli päättymässä. Ilo vaihtui suruksi ja luopumisentuskaksi. Eskarista asti tiiviisti yhteen kasvanut kaveriporukka oli murroksen edessä, kuten tuntuu olevan koko Kokemäki, tai ainakin koululaiset vanhempineen. Kahden koulun lopettaminen ja yhden ison oppilaitoksen perustaminen puhuttavat niin hyvässä kuin pahassa. Tulkkilaan saadaan uusi vastaremontoitu ja nykyaikainen koulurakennus, mutta entä Peipohja ja Korkeaoja. Kaksi koulua jää niine hyvineen.

Koska koulujen sulkeminen vaikuttaa lapseeni vain välillisesti luokkajakojen uusimisella ja väistötiloista uuteen kouluun siirtymisellä, en ota sen enempää kantaa kahden koulun ovien sulkemiselle ja niistä koituvalle mielipahalle. Toki muutokset ovat aina pelottavia, ja kun kyse on omasta lapsesta moni vanhempi pelkää, mitä uusi tuo tullessaan. Jos raha kasvaisi puissa, tuskin yksikään syrjäkylä olisi koskaan jäänyt koulutta, mutta jalostuksesta huolimatta kyseistä kasvia ei olla vielä löydetty.

Kaiken kevätkiireen, retkien ja juhlien lisäksi kevät toi mukanaan myös vanhempainillan. Nyt samassa tilassa istuivat kolmen koulun lasten vanhemmat ja kysymyksiä tuntui olevan enemmän kuin vastauksia. Luonnollisesti, onhan uusittava koulurakennus vielä pahasti työnalla ja moni muukin asia syksyä ajatellen vielä auki. En silti jaksa uskoa hetkeäkään, etteikö hommat toimisi kun sen aika tulee. Toki myönnän, että itsekin olin skeptinen vuosi sitten kun Tulkkilan koulu jäi kesäloman jälkeen remonttitauolleen, ja oman lapseni oli tarkoitus aloittaa varsinainen koulutaipaleensa ahtaissa väistötiloissa vaarallisen joen rannassa. Silti vanhempainilta herätteli myös miettimään meidän vanhempien roolia lastemme koulunkäynnissä. Ollako tukena ja tsempparina, vakaana kalliona pienen ihmisen rinnalla vai vaaliako eripuraa ja kantaa kaunaa koneistoa vastaan, jota kuitenkin opetamme lapsemme kunnioittamaan.

Päällimmäisenä vanhempainillasta jäikin mieleen koulurauha. Eikä tällä kertaa paljon puhutun kiusaamisen muodossa, vaan koulurauhasta meiltä vanhemmilta omille lapsillemme.  Kaksi koulua suljetaan, kolme koulua yhdistetään. Sille me kukaan emme enää voi yhtään mitään. Mutta lapsilla on oikeus positiiviseen koulusuhtautumiseen, ja sen takaaminen jää nyt vanhempien vastuulle. Katkeruus ja negatiivisuus nykyisiä järjestelyjä kohtaan kostautuu vain omille lapsillemme. Nyt on siis se aika, kun meidän vanhempien tulee purnauksen ja epäilyjen sijaan korostaa puheissamme kaikkia niitä hyviä puolia, jotka päätökset ja muutokset tuovat mukanaan. Ei pakata pieniä reppuja negatiivisella ajattelemisella, ei jatkuvalla kritisoinnilla ja epäilyksen varjolla.

Kesäloma alkoi meillä kyyneleet valuen. Ystävät, maailman paras opettaja ja kaikki tuttu ja turvallinen jäi taakse. Loma ei enää ollutkaan niin hohdokasta ja ihanaa, miltä se kuulosti kuukausi sitten. Kesäloman ihanuus on kuitenkin löytynyt ja uutta kouluvuottakin odotetaan jo innolla. Uusi koulu, uudet luokkakaverit ja koko koulullinen vanhoja ystäviä tavataan taas elokuussa. Mikä parasta, ensi syksynä kavereita on kahden koulullisen verran enemmän!