Kirjoittaessani tätä on toukokuun toisen viikon alussa vallinnut kesäsää vaihtunut pilviin ja sateeseen. Voisi jopa sanoa että juuri sopivasti, sillä viiden tunnin päästä kutsuu kasarmi ja viidentoista metsäleiri. Seuraavat lomat koittavat kolmen viikon päästä, koulujen päättäjäisviikonloppuna.

Tänä vuonna päättäjäiset merkitsevät itselleni vähiin käyviä armeija-aamuja. Vuosi sitten oli elämä erilaista, tuolloin sovittelin muiden kevään 2015 ylioppineiden kanssa valkoista lakkia päähäni. Ilokseni sain tehdä sen kahden kilometrin päässä kotoa, oman kaupungin lukion juhlassa.

Pienistä lukioista puhutaan paljon. Niitä puolustetaan. Vastavoimana, puolustautumisen kohteena, nähdään suurlukiot, kolossaaliset, satojen tai tuhansien opiskelijoiden laitokset, joista löytyy luovan kirjoittamisen kurssi latinaksi, muttei sitä yhteisöllisyyttä kuin meiltä täältä maalta.

Yhteisöllisyys. Sana on pienten lukioiden puolestapuhujille sitä mitä sisäteräsyöttö on jalkapalloilijalle, perusvarma mutta aina toimiva ase.

Itse en ota puolia debatissa joka ei oikeastaan edes ole debatti, vaan suunnilleen samanmittainen listaus heikkouksia ja vahvuuksia, jotka erottavat erikokoiset oppilaitokset toisistaan. Totean vaan, että minulla oli lukiossa kivaa. Tämän sanon myös tuntemilleni vielä-peruskoululaisille, jotka suunnittelevat varaslähtöä maailmalle, jonnekin parempaan.

Yhteisöllisyys ansaitsee kuitenkin pienen analyysin. Mitä se pitää sisällään toimiakseen kiihkeänä perusteena olla lakkauttamatta kaikkia Euroopan kouluja ja keskittämättä kaikkea opetusta Aasiaan, jossa koulutuksen pyörittäminen saataisiin varmasti niin tehokkaaksi, etteivät edes aamuiset koulukyyditykset tuntuisi kenenkään kukkarossa?

Kaipa se merkitsee, ei enempää eikä vähempää kuin, ihmisiä. Lukio itsessään ei ole muuta kuin laitos johon mennään kun ei tiedetä mitä elämältä halutaan, mutta kun sen seinien sisään lyödään kerrallaan kolme ikäluokallista opiskelijoita tuota kysymystä pohtimaan, syntyy jotain muuta.

Kokemäen lukio oli – ja on – juuri sen kokoinen, että uskon pystyväni kasvojen perusteella nimeämään jokaisen siellä kanssani samaan aikaan opiskelleen, alkaen niistä abeista, joita katselin ylöspäin alkajana päättyen niihin alkajiin joita katselin alaspäin abina. Ja kun näihin kasvoihin myöhemmin törmää, voivat ne herättää henkiin muistoja, jotka tekivät juuri omasta lukioajasta hienon. Korttirinki aulassa, henkevä keskustelu luokassa, huulipunaan tahriutunut Tommy Hilfiger penkkareissa, peitelty jännitys Wanhojen tansseissa ja väittelykilpailussa. Kymmenien eurojen velat kahvioon. 12-0 turpaan lukioiden välisessä jalkapalloturnauksessa. Yhtaikainen ilo ja suru kun se kolmen vuoden kuluttua päättyi.